torstai 21. helmikuuta 2013

Sain Valeäidiltä iän, josta kirjoittaa. Sweet sixteen, maaginen ja vähän vaivaannuttava ikä.

Kun olin 16-vuotias

Asuin Kampissa vanhempieni ja siskoni kanssa. Kampin keskus oli vasta suunnitteilla ja Eiranrannassa oli Kellukivilaakso. Me asuttiin Lönkalla, siinä rumimmassa talossa. Meillä oli takka ja sauna, mutta käytännössä vain yksi makuuhuone. Ei todellakaan toimiva ratkaisu kahden teinitytön ja kahden vanhemman kodissa. Mun oma huone oli mulle kaikki kaikessa:ihana leveä ikkunalauta, musavehkeet, kirjat ja tietokone. Mitä siitä että saunan rakentamisen takia huoneessani oli aina pölyistä (sauna oli mun huoneen takana ja se ei ollut yhtä korkea kuin muut huoneet, joten sen päälle jäi tyhjä tila, joka tietenkin oli täynnä Todella Tärkeää Tavaraa. Tai ehkä Törkeää, koska siellä mm. vuoden 1976 äitiyspakkauksen kondomeja <3)

Huoneessani oli isot ikkunat, joiden takana suoraan oli katulamppu, joten huoneessani ei ollut koskaan pimeää. Mutta kylmä siellä oli, kuten kaikissa vanhoissa kivitaloissa. Paitsi tietenkin kesähelteillä, jolloin oli tukahduttavan kuuma.


Olin vastarakastunut, täynnä mielipiteitä ja kyseenalaistamista. Aika ahdistunut ajoittain ja toisinaan vuoristorata veikin fiilikset korkeuksiin, kuten kunnon murrosikäisen kuuluukin tehdä. Tuskailin vaikeaa äitisuhdetta ja koulustressiä. Kävin juoksulenkeillä ja treenailin kotona. Vietin ihan liikaa aikaa netissä, mm. käyttäen Messengerin ekaa versiota ja ICQ:ta. Olin juuri lötänyt Napsterin.


Tärkeintä elämässä oli poikaystävä, ystävä ja koulu. Musiikki, lukeminen, kirjoittaminen ja internet. Ei välttämättä tuossa järjestyksessä.


Työskentelin en missään, mutta olin lukiossa. Viihdyin lukiossa tosi hyvin, oli hauskaa kun yläasteaikaiset opettajat alkoivatkin yhtäkkiä kohdella ihmisinä. Rakastin filosofiaa, historiaa, uskontoa ja psykologiaa. Kaikki muut aineet menikin vähän niin ja näin. Oli hauskaa tuntea itsensä niin aikuiseksi, puhua tenttiviikoista ja jumittaa hyppäreillä kirjastossa höpötellen kavereiden kanssa.


Halusin aikuistua, muuttaa pois kotoa. Liberaalimmat vanhemmat, läheisempiä ystäviä. Matkustaa ja käyttää kivempia vaatteita. Saada käydä rauhassa suihkussa silloin kun halusin. Että minua pidettäisiin muunakin kuin bimbona.


Pelkäsin painajaisia. Painajaiset olivat niin pahoja, että jossain vaiheessa olin niiden takia niin sekaisin, etten tiennyt kumpi on pahempaa, olla hereillä vai nukkua. Pelkäsin yksinäisyyttä. Niin ja rottia.


Nyt kun olen 28-vuotias

Asun pankin kerrostalokolmiossa Helsingin läntisessä lähiössä. Täällä on puistoja, lapsiperheitä, peruslähiöräkälöitä, muutama pieni ruokakauppa (syksyllä tulee K-supermarket <3) ja paljon mummoja. Meillä on ihana taloyhtiö, jonka pj on rakas aviomieheni, kukkia istutetaan kesäksi ja talvisin oma traktori helpottaa lumitöitä. Kämppä ei ole mikään iso neljälle hengelle, mutta toistaiseksi ollaan mahduttu hyvin. Ainoat, mitä kaipaan on sauna ja kodinhoitohuone. Läpitalon asunto on ihana, aamuaurinko tulee keittiöön ja ilta-aurinko parvekkeelle ja olkkariin. Täällä asutaan jo kuudetta vuotta. Ensimmäiset kolme vuotta tää tuntui aina vähän turhan isolta, nykyään alkaa säilytystila loppua. Lapsien mukana tulee niin paljon tavaraa! Tämä on muuten itse asiassa vasta mun neljäs koti. Tai oikeastaan kolmas, koska sitä ekaa en muista, kun olin niin pieni siellä asuessani.

Olen tasapainoinen ja onnellinen. Äkkipikainen ja kärsimätön edelleen. Äiti kahdelle ihmeelliselle pojalle ja vaimo yhdelle erikoishyypiölle. Löytänyt oman itseni ja oppinut rakastamaan sitä tyyppiä, joka olen. Nykyään hyvinkin rauhallinen, mutta edelleen aivan turhan jääräpäinen. Vähän huono pyytämään apua. Vieläkin mestari kiillottamaan asioita!


Tärkeintä elämässä on oma perhe, sisarukset ja niiden perheet, ystävät, terveys ja oma koti. Rakkaus, taloudellinen turva, vapaus, onnellisuuden valitseminen. Ajoittaiset irtiotot arjesta. Pienet asiat: leipominen, saunavuoro perjantaisin (täysin remontoidussa saunassa <3!), värikkäät (lasten)vaatteet, päikkärihetket.


Työskentelen tällä hetkellä kotiäitinä. Olen kouluttaunut alalle, jolla aina riittää töitä, silti työasiat on vielä aika auki.


Haluaisin talven loppuvan, tai päästä matkustamaan jonnekin lämpöön, uusia vaatteita, takaisin töihin, pitää Roopen vielä ainakin vuoden kotihoidossa, oman saunan, muuttaa lähemmäs keskustaa, tavata ystäviäni useammin, lakata stressaamasta raha-asioista. Aloittaa salitreenit toden teolla. Lisää tatuointeja. Olla olematta niin kulutuskeskeinen. Ja ennen kaikkea vanheta saman miehen kanssa seuraten vierestä meidän lasten aikuistumista. Säilyttää nykyiset ystävyyssuhteet hautaan asti. Olla terve.


Pelkään lasten vakavaa sairastumista. Ilmastonmuutoksen seurauksia, puolison yllättävää kuolemaa, traumatisoivani lapseni olemalla välillä niin turhautunut tähän koko hommaan, melanoomaa ja kaikenlaisia muita kammotuksia, autolla ajamista ja edelleen niitä rottia.


Blogipohdintaa

Taas on päivittely jäänyt. Olen pohdiskellut kovasti syitä ja tässä on ne tärkeimmät:                                       minä olen huono kirjoittamaan. Ja tarkoitan nimenomaan sitä, että priorisoin muut asiat aina kirjoittamisen edelle. Päikkäriajan vietän nykään lähinnä katselemalla TV-sarjoja (Netflix <3) ja iltaisin olen niin väsynyt, etten jaksa näpytellä viestiä edes palstalle. 

Ja toinen, merkittävämpi syy - mua vähän ahdistaa tämä some-maailma. Kaikki on kiilloitetun ihanaa tai liioitellun kamalaa. Muiden blogeja lukiessa tulee lähinnä pöhkö olo, koska mun elämä on oikeastaan aika tylsää. Tai tylsä on ehkä väärä sana, enemmänkin mun elämä on tasaista. Arki kulkee omia uomiaan, ylös, pesulle, aamupalalle, kiireellä ja taistolla ulos, kerhoon tai puistoon, lounas, lapset unille (lievällä taistolla sekin), miehen odotusta kotiin. Kauppareissu tai salille, päivällinen, kotitöitä ja lapset unille. Haasteena onkin löytää ne kiinnostavat asiat tästä arjen sähellyksestä. Joten tässä pieniä otteita meidän helmikuusta:



Ollaan sairasteltu. Tässä lapsonen istui 2,5 tuntia piirrellen ja lauleskellen . Melkoisen haastava tapaus siis.


Roope sai ekan ihan oman jätskin. Ja söi sen melkein kokonaan. 



Aapen tukka leikattiin. Epäsiististä hipistä tuli supersuloinen pikkupoika.


Punaiset posket ja ihan uusi tukka.



Mä muovailin pingun. Tunnistettava, eikös
olekin?

Kiireettöminä aamuina on mukava lukea tabloidiahesaria ihan rauhassa. Samalla voi nautiskella mustikka-smoothieta.

Lapsi <3 ilmapallo.

Ai niin. Sit mä fileoin kuhan ihan ite!